Olen tainnut olla jo neljä kuukautta raskaana. 16. raskausviikko. Hurjaa. Jouluyllätyksemme lienee jo yli kymmensenttinen ja viuhtoo menemään tuolla alhaalla. Luulen tuntevani kaverin hipsuttelut. Tuttuja tumpsahduksia odotellessa.
Ja torstaista neuvolaa odotellessa. Ihanaa päästä kuulemaan sydänäänet.
Maha alkaa olla mahdoton piilottaa - ellen halua näyttää hemulilta. Harrastusporukassa vielä tietämättömät olivat eilen spekuloineet tilaani, joten asia alkaa siis tosiaan näkyä muillekin. Tänään kerroin myös töissä parille kollegalle, kun oli hyvä tilaisuus. On ihan kiva alkaa paljastua, niin ei tarvitse koko ajan puhua syksyn työkuvioista ympäripyöreästi tai naureskella mukana, kun joku vitsailee kolmekymppisbileideni jälkeisestä krapulastani. Jota ei siis tietenkään ollut.
On myös ihan kiva, jos raskauden paljastamiselle saa jonkin aasinsillan. Ei ole ihan helppoa yhtäkkiä kesken peruskahvipöytäkeskustelun, siinä päivän polttavien kysymysten lomassa vaan tokaista, että niin muuten, olen raskaana. Mutta kovin pitkään ei tosiaan tarvitse tästä enää huolehtia, koska venymisen jälleen aloittanut napani kyllä kertoo kaiken kaikille ihan kohta.
Olen jo ehtinyt tympääntyä jospa se nyt on tyttö -tyyppisiin lausahduksiin. Kukaan ei varmasti tarkoita mitään pahaa, mutta ärsyttää vähän kuitenkin. Emme me halunneet toistakaan lasta sen takia, että se olisi tyttö. Itse olen ajatellut jo pitkään ennen tätä raskauttakin, että minä olen poikien äiti. Mutta jää nähtäväksi. On se tyttökin tietenkin ihan yhtä tervetullut! Olen myös miettinyt, että olisi hauskaa, jos sukupuoli paljastuisi vasta synnytyksessä. Mutta en tiedä, maltanko odottaa sinne asti.
Kerroimme Vekaralle. Hän vaikutti ihan innostuneelta. Itse asiassa hänkin meni innostumaan siitä, että jos siellä onkin pikkusisko. Kysyi minulta sitten vähän myöhemmin, että mikä siellä sinun mahassa kasvaakaan. Kuka siellä on?
Sehän tässä niin jännittävää onkin. Mutta kuka lienetkään, pidän sinusta jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti