Joo, tiedän. Olen jokseenkin aikaani jäljessä eikä runosuoli ole toiminut pitkään aikaan. Tai ehkä onkin, mutta ei ole ollut aikaa ja energiaa saada mitään tekstiksi asti. Jotta voisin joskus palata tämänkin raskauden tunnelmiin, yritän saada jotain muistiin vielä, kun se on jotenkuten mahdollista. Ja onhan tässä tätä raskautta vielä jäljellä - ehkä jopa kaksi kuukautta.
Siinäpä ensimmäinen ihmettelyn paikka - laskuri tuossa vieressä sanoo, että 48 days to go, mikä kuulostaa älyttömän vähältä. Toisaalta taas kahden kuukauden päästä oltaisiin tasan raskausviikolla 42+0, mikä sekin on täysin mahdollista ja siihen taas tuntuu olevan ikuisuus. Itse asiassa minulla on taas the olo, että ei tämä kaveri taida laskettuun aikaan asti kohdussani viihtyä, lie vaikka rupeaisi vielä elokuun vauvaksi. Mutta niin olen povannut myös kahdessa aikaisemmassa raskaudessa ja molemmissa on eräpäivä ohitettu vähintään päivällä. Taitaa suurimmaksi osaksi tämä suuri ja mahtava kuudes aisti ennakoida synnytystä ihan vaan siitä syystä, että alan olla jo hieman malttamaton näkemään kuka mahassani majailee. Sylittelystä, pusuttelusta ja nuuhkuttelusta puhumattakaan… No mutta pikkuinen, synnythän juuri silloin kuin sinulle parhaiten sopii, me muut sopeudumme syntymäpäivään kuin päivään.
Rakenneultra oli siis raskausviikolla 21+1 noin kolme kuukautta sitten. Krhöm. Perinteiseen tapaan jännitti tietenkin, että onko vauvalla kaikki hyvin, ja sitten jännitti, että onko se tyttö vai poika. Vaikka olen aina ollut sitä mieltä (ihan kuin se olisi mielipidekysymys), että me saadaan poikavauvoja, niin ehkä sittenkin olisin tällä kertaa laittanut raksin ruutuun ”tyttöolo”, jos olisi pitänyt. Aika pian ultrakuvaan saatiin vauvan kasvot, ja jostain syystä tyttöoloni vahvistui heti. Ruudulla näkyi myös pikkuruiset nilkat ja jalkaterät nojaamassa kohdunseinää vasten, sinne tänne sohlaavat kädet, toisaalta rennosti kaula ja selkä taaksepäin kaarella hengaileva ja toisaalta pienessä myttyrässä kohdun perimmäisessä nurkassa naama selkärankaani vasten kököttävä vauveli. Kätilö sai kaikki tarpeelliset rakenteet ynnä muut katsottua ja mitattua, vaikka välillä oikeaa kuvakulmaa pitikin hieman hakea liikkuvaisen kuvauskohteen vuoksi. Ja se jalkovälihän ei meinannut paljastua ollenkaan, kunnes vielä ihan lopuksi sitä varta vasten koitettiin saada kuviin. Ja kun sopiva kuvakulma löytyi, ehdin ennen kätilön diagnoosia todeta itsekin, että se on tyttö! Myös kätilön mukaan vauva on tyttö, ellei sitten olekin poika, joka on ”liimannut värkkinsä mahaansa vasten”, mutta ei kätilö kuulemma missään vaiheessa ultrausta nähnyt mitään sellaista, mikä viittaisi jalkovälissä killuviin sukukalleuksiin.
Molempi parempi ja kunhan on terve, mutta onhan se tietenkin ihanaa, että meille on nyt tulossa myös tyttö. Tosin kyllä uutista piti alkuhuuman jälkeen hieman sulatellakin, kun Prisman ei todellakaan millään sukupuolineutraalilla vauvanvaateosastolla valitsin tulokkaalle pieniä housuja vaaleanpunaisesta hyllystä vaaleansinisen sijaan. Onnistuin kuitenkin löytämään violetit housut, joissa on vihreät resorit. Ha.
Vekaran veikkaus pikkusiskosta näyttää siis osuvan oikeaan. Mutta ihan vielä en taida uskaltaa pistää kaikkein poikamaisimpiakaan vaatteita kiertoon. Vaikkakin pari vaaleanpunaista vaatetta ja yksi mekko on sittemmin hankittu. Ihan vaan terapiaksi.
